Yhteistyössä
Elämäni eläimet. Osa 5: Nita
Kun lähdin opiskelemaan, jäi koirani Pipa vanhempieni luo. Järjestely oli tietenkin käytännön sanelemaa. Aluksi asuin sukulaisten luona, sitten vanhassa talossa järven rannalla ja vielä soluasunnossa, ennen kuin pääsin muuttamaan ensimmäiseen omaan kotiini. Tuossa vaiheessa Pipallakin oli jo reilusti ikää, ja vaikka se kävikin luonani kylässä, asuin kolmannessa kerroksessa ilman hissiä, ei se voinut muuttaa luokseni. Loppuelämänsä se siis vietti siinä kodissa, jonka se oli elämänsä aikana oppinut tuntemaan.
Minulla oli kuitenkin oman koiran hankinta koko ajan mielessä. Puhuin asiasta kavereilleni aika ajoin, ja sitten sattui, että yksi opiskelukaverini tunsi dobberinkasvattajan kotipaikkakunnallaan. Tartuin tilaisuuteen tietenkin heti, soitin kasvattajalle ja halusin varata pennun. Kasvattaja oli varsin epäleväinen aluksi. Hän ihmetteli, miten joku tyyppi vain soittelee ja kysyy koiraa. Hän sanoi varsin topakasti, että mitään pihakoiraa hän ei myy. Myöhemmin paljastui, että epäilysten taustalla oli huonot aikaisemmat kokemukset. Seuraavalla reissulla vanhempieni luo Lappiin poikkesin kasvattajan luona ja tutustuin tulevan pentueen emään ja isään. Kasvattajan asenne muuttui heti, kun hän näki miten tulin koirien kanssa toimeen.
Pentu oli siis varattu, mutta odotus ei ollut ohi. Tämä kasvattaja teetti vain yhden pentueen vuodessa, ja kuluvan vuoden pentue oli jo varattu. Oma pentuni tulisi seuraavana vuonna. Minulle jäi siis hyvin aikaa lukea kaikki mahdollinen dobermanneista ja siitä, mitä niiden kanssa voi harrastaa. Selvitin myös mihin palveluskoirayhdistykseen minun kannattaisi liittyä.
Ennen kuin oma pentuni syntyi, Pipa ehti kuolla ja vanhempani ehtivät hankkia uudet koirat, cairn-terrierin ja perhoskoiran.
Kun pentuni emä tuli tiineeksi alkoi jännittävä aika. Kasvattaja oli suosittu, ja pennunottajia oli jonossa. Itse olin odottanut tuossa vaiheessa jo yli vuoden, joten olin ensimmäisenä narttu-pentujen jonossa. Ja niin vain kävikin, että uroksia syntyi useita ja narttuja vain yksi. Minun narttuni.
Pentua noutaessani kävi selväksi, että koirani oli varsin railakas typykkä. Noutopäivänä sillä oli reikä keskellä päätä, veljen hammas oli sattunut otsaan leikin tiimellyksessä. Samalla reissulla pentuni pääsi tutustumaan myös vanhempieni vähän vanhempiin pentuihin. Kooltaan kaikki olivat silloin vielä lähellä toisiaan ja leikit sujuivat tasapainoisesti.
Mikä pennulle nimeksi olikin sitten visaisempi pähkinä. Noutomatkan aikana maistelin useaakin nimeä, mutta vahvoilla oli nimi Hani. Tällä nimellä pentu kulki reilun viikon, kunnes sitten takaisin opiskelijakaksiossani se ikäänkuin valitsi itse itselleen nimen. Tähän liittyy olennaisesti se, miten olin sijoittanut televisioni. Asunnossani oli siis kaksi pientä huonetta, ja televisio oli sisäseinällä, siis sillä seinällä, jonka toisella puolella oli makuuhuone. Televisio oli auki ja sieltä tuli jokin ajakohtaisohjelma. Pentu puuhaili omiaan lattialla ja jyrsi kai jotain puruluuta. Kunnes televisio-ohjelman vieras alkoi puhua. Tämä ääni sai pennun pomppaamaan ylös, se kävi katsomassa televisiota lähempää ja juoksi sitten seinän toiselle puolelle makuuhuoneeseen katsomaan, olisiko puhuja siellä. Sieltä se tuli sitten hämmentyneenä takaisin ja jäi katsomaan televisiota pää kallellaan. Televisio-ohjelman vieras oli Lenita Airisto, ja pentu sai tai otti nimekseen Nita.
Pennustani tuli kaunis nuori dobberi. Sillä oli varsin suuret korvat, joita ei enää tuolloin saanut Suomessa typistää. Häntien typistyskielto tuli sitten vasta myöhemmin. Kasvattaja oli tyytyväinen suuriin korviin, sillä niistä ei ainakaan tulisi helikopterikorvia, siis sellaisia jotka sojottaisivat sivuille. Ja jonka torjumiseksi korvat teipattaisiin pentuna leuan alle.
Koiran sinnikkyys ja päättäväisyys kävi selväksi, kun neuvottelimme sohvalla loikoilusta. Olin ajatellut, että koira ei tulisi sohvalle – sama sääntö siis kuin ensimmäisellä koirallani, Pipalla, aikoinaan. Nita oli kuitenkin toista mieltä. Ihan sama, mitä kasasin sohvalle esteeksi, kun oli pois kotoa, pentu löytyi aina nukkumasta sohvalta tuolien ja muiden huonekalujen välistä. Luovutin siis silloin.
Vuosia myöhemmin, kun hommasimme uuden sohvan, kielsin koiraa ensin, ja sitten pääsin yllättämään sen sohvalta, juuri makeimmilta unilta ja heitin sen lattialle. Se olikin ainoa kerta, kun tällaista pakotetta piti käyttää. Nita ei enää tuolle sohvalle edes yrittänyt.
Näyttelypettymyksiä
Kasvattajan kannustuksesta vein Nitan ensimmäiseen koiranäyttelyyn puolivuotiaana. Kokemus ei ollut mitenkään mieltäylentävä. Messukeskuksen jättimäisen näyttelyn dobermannien saksalaistuomarin mielestä en osannut esittää pentua oikein. Ei puhettakaan, että hän olisi neuvonut minua tai keskittynyt vain koiraan. Toisen kerran menin näyttelyyn kuumana kesäpäivänä kesätöideni ohella Joensuussa. Nitakin oli aivan läkähtymäisillään ja vähän levoton. Kasvattajan tuttava oli luvannut esitellä koirani kehässä, mutta sitten paikanpäällä tavatessamme hän ei muistanut enää koko asiaa. Esitin siis koirani itse. Vuoromme oli viimeisenä, ja ennen arviotaan tuomari kävi ykkösen saaneiden listaa läpi pitkään ja lopulta antoi meille kakkosen. Toiselle kierrokselle ei enää ollut paikkoja. Silloin päätin, että antaa olla. Tyhjän saa pyytämättäkin. Eniten itseäni hämmensi kuitenkin se, kuinka muutoin aivan mukavat ihmiset muuttuvat persoonallisuudeltaan täysin toisiksi, kun kädessä on remmi ja jalkojen alla näyttelykehä.
Tässä välillä Nita oli ehtinyt jo kasvaa täyteen mittaansa, 66 senttiä korkeutta ja reilu 30 kiloa painoa. Vanhempieni koirat, cairn-terrieri ja perhoskoita, puolestaan olivat pysyneet melkein pentumitoissaan. Tavatessaan jälleen Lapin reissulla koirat selvästi muistivat toisensa ja leikkivät sopuisasti. Eritoten vanhempieni perhoskoira tuntui viihtyvän Nitan seurassa.
Sitten jonkin hammastusleikin yhteydessä perhoskoira hävisi yhtäkkiä Nitan suuhun. Nitan hölmistynyt ilme oli näkemisen arvoinen, muistan sen varsin hyvin. Se aivan selvästi ihmetteli, että mihin se leikkikaveri hävisi. Perhoskoira puolestaan ihmetteli varmasti, että kuka sammutti valot. Kun perhonen sitten löytyi Nitan suusta, ei se ollut edes kovin kuolainen. Tämän tapahtuman jälkeen Nita selvästi katsoi vähän tarkemmin miten suutaan perhoskoiran kanssa käytti.
Harrastamaan ja koulutukseen menin Nitan kanssa lähipitäjän palveluskoirayhdistyksen tunneille. Tuota nimenomaista yhdistystä oli minulle kehuttu, ja vajaan kolmenkymmenen kilometrin matka koulutuskentälle oli hyvinkin vaivansa arvoinen. Kouluttajat olivat mukavia ja osaavia. Tottis sujui hyvin, ja aloitimme myös samojen kouluttajien kanssa maastohakuharjoitukset.
Yhdistyksen puheenjohtaja ja vanhempi kouluttaja oli legenda omalla alallaan. Hänen keinonsa olivat myös vähän vanhahtavia, ns. saksalaisen menetelmän mukaisia, joissa pakotteilla ja rangaistuksilla oli vahva rooli. Mukana koulutuksissa oli onneksi myös nuorempi kouluttaja, joka oli opiskellyt kasvatusta ja puhui motivaatiosta, kannustamisesta ja oikea-aikaisesta palkitsemisesta. Itselleni noiden menetelmien erojen näkeminen ja kokeminen vaikutti vahvasti. Opin, että positiivisilla menetelmillä saa nopeammin ja mukavammin tuloksia, kuin koskaan pakotteilla tai rankaisuilla.
Kesän jälkeen en enää kuitenkaan pystynyt jatkamaan treeneissä. Opiskelujen lisäksi kävin töissä ja niin vain koiraharrastukset jäivät talven lumien myötä.
Asuimme opiskelupaikkakunnallani kuusi vuotta ennen muuttoa pääkaupunkiseudulle. Sinä aikana Nita oppi tuntemaan kaupungin joka puolelta. Kerran olin jossain reissussa ja kaverini käytti Nitan lenkillä. Ensimmäiseen risteykseen tullessa Nita oli odottanut kaveriltani ohjetta mihin käännytään, mutta kaverini olikin kysynyt sitä koiralta. Nita oli katsonut ensin ihmeissään, mutta ymmärrettyään mistä on kysymys, oli sitten taluttanut kaverini kaupungin ympäri. Matkaa oli tullut jotakuinkin kymmenen kilometriä, ja koko ajan koira oli tiennyt mihin oli menossa.
Pääkaupunkiseudulla asuessamme elämä soljui tavalliseen tapaan. Nita sopeutui hyvin eteen sattuneisiin pariin muuttoon ja oli aina valmis tutkimaan uusia maisemia. Iän karttuessa se sai erikosruokavalion ja sitten vajaa kaksitoistavuotiaana se menehtyi vatsalaukun kiertymään. Nita kuoli yliopistollisessa eläinsairaalassa samana jouluyönä 26.12.2004 kuin Thaimaaseenkin iskenyt Tsunami tappoi lähes 300 000 ihmistä.
Elämäni eläimet -lemmikkitarina on tehty yhteistyössä Aattu Haaran kanssa. Tämän tekstin ensijulkaisu: Elämäni eläimet. Osa 5: Nita. Käy tykkäämässä hänen FB-sivustaan!
Kuva: Jordan Whitt
