Yhteistyössä
Elämäni eläimet. Osa 3: Raakku
Omistajan ja lemmikin suhteessa hyvin merkittävä, mutta usein huomaamatta jäävä hetki on se, kun lemmikki muuttuu ”vain lemmikistä” perheenjäseneksi. Se hetki, kun lemmikki alkaa toimia osana perheen dynamiikkaa, huomaamatta ja ilman, että kukaan käskee tai patistaa sitä tekemään jotain. Yhtäkkiä se vain osaa perheen tavat niin hyvin, että tuntuu kuin se osaisi lukea myös perheen ajatukset.
Pipa-koiramme saavutti tuon lemmikistä perheenjäseneksi -vaiheen melko pian. Se alkoi toimia näennäisen itsenäisesti osana perhettä, vaikka tietenkin se vain oppi, miten näiden ihmis-laumajäsenten kanssa kannattaa toimia. Koska Pipa ei enää vaatinut samanlaista perään katsomista kuin aluksi, myös minulle avautui tilaisuus ottaa muita lemmikkejä. Olinhan aina ollut kiinnostunut kaikenlaisista eläimistä, erityisesti sellaisista erityisistä lemmikeistä, joita muilla ei välttämättä ollut. Kyseeseen eivät siis tulleet undulaatit, hamsterit tai kilpikonnat, joita niitäkin tuttavapiirissä oli monia.
Yksi erikoisimmista lemmikeistäni oli luonteeltaan rauhallinen, vetäytyvä ja epäsosiaalinen Raakku. Se oli harmaanruskea simpukka. Nimensä se sai isältäni, harvinaisen ja suojellun lajitoverinsa mukaan. Minun simpukkani ei tietenkään ollut mikään jokihelmisimpukka. Raakku oli aika hyvänkokoinen järvisimpukka ja se löytyi isovanhempieni kesäpaikan järven rannasta. Läträsin jotakin vesileikkejä rantavedessä ja aivan rannassa näin soikean, hyvin hioutuneen kiven. Melkein astuin sen päälle, mutta sitten onneksi katsoin sitä tarkemmin. Kiven reunasta pilkotti jotain valkoista, joka hävisi kun lähestyin sitä. Isäni avustuksella tunnistimme olion simpukaksi.
Järvestä Raakku pääsi ensin suureen järvivedellä täytettyyn lasipurkkiin. Pohjalle laitoimme hiekkaa samaisesta järvestä, ja näin sain tutkiskella rauhassa Raakun edesottamuksia. Loman loppuessa simpukka pääsi samassa suuressa lasipurkissa mukanamme Lappiin. Pitkästä matkasta se selvisi vallan mainiosti. Suunnilleen puolivälissä sille vaihdettiin raikas vesi isäni sukulaisten luona, ja näin Päijänteen rantojen kasvatista tuli lappilainen lasipurkkisimpukka.
Kotona se sai säännöllisesti tuoreen veden suoraan joesta. Järviveteen tottuneelle simpukalle tällainen ruokavalion muutos oli varmasti yllättävää. Raakku jatkoi eloaan lasipurkissaan, sillä meille ei tullut mieleenkään hankkia akvaariota tai akvaariolaitteita. Mikä tietenkin näin jälkikäteen ajateltuna olisi ollut varsin aiheellista. Simpukka sai siis roikottaa suurta valkoisen limaklöntin näköistä jalkaansa päivittäin vaihtuvassa jokivedessä. Se liikkui hyvin hitaasti, itse asiassa niin hitaasti, että se vaikutti täysin liikkumattomalta. Siitä huolimatta se onnistui kaivautumaan lasipurkin pohjalla olevaan hiekkaan ja vaihtamaan asentoaan aika ajoin.
En enää muista tarkkaan, kuinka kauan Raakku oli minulla. Päivittäinen joen rannassa käynti ja veden vaihto oli tietenkin aika työlästä. Itseltäni lasipurkin kantaminen joelle saakka ja takaisin ei olisi onnistunut. Niinpä sitten yhtenä päivänä Raakun vesi jäi vaihtamatta. Ehkä isäni oli työmatkalla, tai jotakin muuta tapahtui, mutta Raakun tarpeet unohtuivat. Kun muistin simpukan jälleen ja kävin katsomassa sitä, Raakun kuori oli auki, lasipurkin vesi oli sameaa ja se haisi sanoinkuvaamattoman pahalle. Muistaakseni Raakku pääsi viimeiselle leposijalleen saman joen pohjaan, jonka vedestä se oli elämänsä loppupuolen ravintonsa ja happensa saanut.
Raakusta raakkujaan
Muutama vuosi myöhemmin lähimetsässä samoillessani löysin hylätyn variksen pojan. Se oli jo aika kookas, mutta lentää se ei vielä osannut. Kaipa jo silloin oli kiellettyä ottaa luonnonvaraista eläintä lemmikiksi, mutta itse en tietenkään moista sääntöä tuntenut, ja muutenkin napapiirin pohjoispuolen Lapissa ei kaikkia sääntöjä aina voinut noudattaa. Kannoin siis linnun hellästi sylissäni kotiin, ja annoin sille nimeksi Kalle.
Kalle oli nälkäinen, äänekäs ja peloton lintu. Se pörhisteli höyheniään ja vaati suu auki raakkuen ruokaa. Siinä mielessä sen nimi olisi myös voinut olla Raakku. Mutta simpukka ehti ensin. En koskaan ole käyttänyt aikaisemman lemmikkini nimeä uudelleen. Kallelle syötin kaurahiutaleiden ja veden sekaista velliä, mummoni ohjeen mukaan. Tämän lisäksi en tietenkään tiennyt linnunpojan syöttämisestä mitään. Kauravelli tuntui kuitenkin maittavan, ja sen avulla Kalle leimautui minuun nopeasti. Lintu sai olla vapaana pihallamme, eikä sitä tuntunut kiinnostavan lähteä muualle. Aina lyhyen poissaoloni jälkeen, kun Kalle näki minut uudestaan, tuli se nokka auki luokseni ja vaati lisää muonaa.
Vanhempani eivät juuri linnunhoitotoimiini puuttuneet, kuten tuohon aikaan oli tapana. Lasten annettiin olla lapsia ja oppia itsenäiseksi ja itsenäisesti. Aivan yksin en hoitovastuuta joutunut kuitenkaan kantamaan, sillä kaverini tuli apuun oikein mielellään. Haaveilimme jo tulevaisuudesta jossa aikuistunut Kalle lehahtaisi olkapäällemme istumaan ja ottaisi herkkupalan hellästi huulien välistä. Myös naapurin tyttöjä Kalle kiinnosti kovasti.
Sitten kaverini kanssa aktiivisina ja aikaansaavina pieninä miehinä ajattelimme, että eivätkös linnut syö myös kastematoja. Olimmehan nähneet televisiosta lukemattomia kertoja, kuinka emolintu tuo nokallisen matoja pesässä suu auki odottaville poikasilleen. Kyllähän Kallekin ansaitsi vellin lisäksi myös vähän tukevampaa murkinaa. Kävimme siis kaivamassa aimo annoksen matoja perunamaan reunalta. Kallelle madot kelpasivat paremmin kuin hyvin, kuten sanoin, se oli nälkäinen ja myös ilmeisen ahne. Sinne ne upposivat, yksi toisensa jälkeen, nälkäiseen kitaan. Jotakin Kallen kastematoateriassa kuitenkin meni pieleen. Pian ensimmäisen matoannoksen jälkeen Kalle alkoi täristä voimakkaasti, aivan kuin kuumeisena. Sitten se putosi jaloiltaan, eikä enää päässyt liikkeelle. Se vain tärisi paikallaan ja aukoi nokkaansa. Sillä aikaa kun olin hakemassa vanhempiani apuun, Kalle oli kuollut. En tiedä, ehkä madot olisi pitänyt tappaa ennen linnunpojan ruokkimista.
Koska Kallesta oli ehtinyt tulla tärkeä jo muillekin naapuruston lapsille, järjestimme naapurin tyttöjen kanssa linnulle hautajaiset mummolani takapihalle. Tai naapurin tyttöjen mukaan vain ihmisiä haudattiin, eläimet kuopattiin. Minulle kyseessä oli kuitenkin hautajaiset. Laskin Kallen haudan pohjalle ja levitin maitohorsman varsia linnun päälle. Pidimme pieniä puheita ja lauloimme jopa pätkän jotain virttä, mitä nyt ulkomuistista mieleen tuli. Sitten lapioimme pienen haudan umpeen ja vietimme pienen hiljaisen hetken. Pienen linnun muistoksi, jonka oli lähdettävä täältä aivan liian aikaisin. Hauta ja sen päälle laittamani kivi säilyivät paikallaan jonkin viikon, kunnes pappani varastoi alueelle tapulin verran lautoja.
Tavanomaisemmista lemmikeistä minulla oli hetken aikaa myös kani. Se oli musta ja sillä oli valkoisia pilkkuja. Sen nimeä en enää muista, sillä minusta se oli tylsä. Sitä saattoi kyllä pitää sylissä ja sille saattoi antaa ruohoa, mutta siinäpä se olikin. Isä teki sille tilavan häkin ulos, jonka nurkassa se sitten nökötti ja mussutti ruokaansa. Sisällä talossa sitä ei tietenkään voinut pitää vapaana, Pipa olisi varmasti tehnyt siitä hetkessä selvää. Kaikesta hellittelystä ja sylissä pitämisestä huolimatta minun ja kanin välille ei syntynyt mitään sidettä. En vain lopulta jaksanut kiinnostua siitä, se ei tehnyt mitään, eikä siitä ollut seuraa. Enkä halunnut samaan häkkiin sen kanssa, vaikka tilaa olisi kyllä molemmille ollut. Yhdessä vanhempieni kanssa päätimme sitten antaa kanin tuttavaperheelle, jonka lapset osasivat arvostaa enemmän kanin tekemättömyyttä ja olemattomuutta.
Elämäni eläimet -lemmikkitarina on tehty yhteistyössä Aattu Haaran kanssa. Tämän tekstin ensijulkaisu: Elämäni eläimet. Osa 3: Raakku. Käy tykkäämässä hänen FB-sivustaan!
Kuva: pxhere.com
