Yhteistyössä
Elämäni eläimet. Osa 2: Pipa
Silloin kun Tini muutti maaseudulle elämään puolivillin kissan elämää minulla alkoi lemmikitön kausi. En muista tuosta ajasta juuri mitään. Uudet ekaluokkalaiset, minä mukaanluettuna, oli loppukeväällä kutsuttu tutustumiskäynnille kouluun, ja loppukesä meni kissaa kaivatessa ja koulun alkua odotellessa. Syksyllä sitten astuin koulutielle.
Eritysesti äitini oli halunnut koiraa jo pidemmän aikaa. Hän oli osa-aikatyössä, ja kun minusta ei enää ollut seuraa aamuisin, äitini löysi jostain lehti-ilmoituksesta sopivan luovutusikään tulleen pentueen lähikaupungista, jonne oli siis lappilaiseen malliin muutama sata kilometriä. Isä innostui ajatuksesta, ja minäkin näin itseni heti koiranomistajana. Pian olimmekin autossa ja matkalla kasvattajan luo pentua noutamaan.
Kasvattaja asui useampikerroksisessa omakotitalossa kaupungin laidalla. Pihalla oli koira-aitauksia ja niissä useita äänekkäästi haukkuvia valkoisia koiria. En varmaan vielä silloin erottanut eri rotuja toisistaan, mutta nämä valkoiset koirat olivat valkoisia länsiylämaan terriereitä. Kasvattaja tuli meitä ovelle vastaan pentujen emän kanssa. Muistan hyvin, kuinka sisään astuttuani oudoksuin asunnon epäsiisteyttä ja hajua. Sisällä oli suorastaan likaista. Nyttemmin, usean koiran kokemuksella, en enää ihmettele tuolloin saamaani vaikutelmaa.
Emän lisäksi sisällä oli muitakin koiria. Ne tulivat haukahdellen tervehtimään meitä ja pyörivät jaloissa riemastuneen oloisina. Pentujen emo oli rauhallisempi ja nuuski meidät kaikki hyvin tarkkaan. Ilmeisen hyväksynnän jälkeen kasvattaja vei meidät pentujen luo. Ne olivat omassa pentuhuoneessaan matalan aidan takana. Emä hyppäsi aidan yli ja katsoi meitä aivan kuin esitelläkseen, että tässä nämä minun pentuni nyt ovat. Pennut kiljahtelivat, nujakoivat ja pyörähtelivät toisten yli ja ali. Ne yrittivät kiipeillä aidan yli ja sängyn päälle, mutta vielä niillä oli enemmän tahtoa kuin taitoa. Ne hyökkäilivät housunpuntteihin ja yrittivät repiä kengännauhoja. Itse olisin vain halunnut mennä selälleni maahan ja antaa pentujen kiipeillä päälläni ja jyrsiä hiuksiani. Mutta kuten sanottu, mielestäni paikka oli likainen, joten kyykistyin vain rapsuttamaan ja silittämään noita valkoisia pehmeitä palleroita.
En muista aivan tarkkaan, mutta varmaankin joimme kahvit, kuten tapana oli, ennen kuin vanhempani valitsivat pennun. Minunkin mielipidettäni valinnasta tietenkin kysyttiin, tosin minulle nyt olisi sopinut mikä tahansa pentu. Omat kokemukseni koirista kun rajoittuivat sukulaisten pystykorviin ja siperian huskyihin. Valintamme oli pienen porsaan värinen tyttöterrieri. Kotiin päästyämme ilmeni, että valitsemallamme pennulla, joka sai nimen Pipa, oli myös muita porsasmaisia ominaisuuksia. Sen lisäksi, että vaaleanpunainen iho kuulsi hennon pentukarvan alta, piti se innostuneena juostessaan röhkivää ääntä.
Erityisesti tuosta pennunhakureissusta mieleni on jäänyt se, että pennun hinta oli 500 markkaa. Isäni maksoi koirasta setelillä, jossa oli Urho Kekkosen kuva. Se oli ensimmäinen kerta kun näin tuon setelin lähietäisyydeltä. Seuraavaan kertaan menikin sitten vuosikymmen.
Molemmilla vanhemmillani oli kokemusta koirista ja erityisesti äidilläni koiran kouluttamisesta. Päävastuu uuden koiramme koulutuksesta lankesi sitten tietenkin hänelle. Itse vietin aikaa koiran kanssa aina kun voin. Aluksi en tajunnut yhtään, mitä koira yritti minulle viestiä, miltä siitä tuntui ja mitä sen mielessä liikkui. Saatoin käsitellä sitä ehkä liian kovakouraisesti ja se pakeni sohvan alle. Kun yritin onkia sitä sieltä pois, se ärisi minulle, joskus suoranaisesti raivoissaan. En tosin koskaan yrittänyt pudottaa sitä korkealta ja muutenkin osasin jo olla eläimen kanssa ilman suurempia vaurioita. Alun kyvyttömyyteni kommunikoida koiran kanssa muuttui sitten ajan mittaan kyvyksi lukea koiraa sen pienimmistäkin eleistä. Samalla Pipasta tuli minulle tärkeä ja itsestään selvä osa perhettämme ja elämääni. Yöt se nukkui sängyssäni ja lämmitti mukavasti peiton alla. Kun sille tuli kuuma, se lähti pois. Vuosia myöhemmin minulle puhkesi atooppinen ihottuma, sattumoisin juuri samaan aikaan, kun itse siirryin nukkumaan parvisänkyyn, eikä Pipa enää voinut nukkua öitä kanssani.
Äitini ajatus siitä, miten koiran kanssa ollaan ja miten koiran tulee olle, oli selkeä. Koiran kanssa oltin koko ajan johdonmukaisia ja säännöt olivat selvät. Näitä äitini periaatteita noudattamalla olen myös itse kouluttanut ja pitänyt onnellisia, tasapainoisia ja häntäänsä tai hännäntynkäänsä iloisesti heiluttavia koiria.
Sänkyäni lukuunottamatta Pipa ei saanut nousta muille huonekaluille. Nahkasohvamme oli siltä ehdottomasti kiellettyä aluetta. Eikä se koskaan edes yrittänyt sohvalle, jos joku muu oli kotona. Sohvalla nukkumisesta se jäi kiinni vain kerran, kun tulimmekin yllättäen kotiin. Se oli silloin aika nolon oloinen. Muutoin se osasi aina häipyä sohvalta ajoissa ja tulla meitä iloisesti eteiseen vastaan. Vain koiran sohvalle jälkeensä jättämä lämmin nahka paljasti, missä se oli meidän poissaollessamme maannut.
Kun ruokailimme, Pipa ei saanut kerjätä pöydän vieressä. Se lähti pois, kun sitä pyydettiin, ja meni istumaan aivan keittiön ovenpielen taakse. Sieltä se kurkki ajoittain tarkistaakseen oliko tilanne muuttunut. Sopivan ajan kuluttua se aina kokeili onneaan ja yritti tulla takaisin keittiöön. Vain katse ja käden kevyt heilautus sai sen palaamaan takaisin vartiopaikalleen, näkymättömiin, mutta ei kuulo- tai haistomatkaa kauemmas. Pöydältähän olisi saattanut milloin vain pudota mitä tahansa herkkuja, ja silloin vain nopeat voittaisivat.
Vaikka Pipa olikin perso herkuille, kukapa ei nyt olisi, se ei kuitenkaan ahminut omaa ruokaansa. Se arvosti parempaa syötävää ja herkkuja. Tavallista kuivaruokaa, jota sillä oli aina kupissa, se söi vain kun sillä oli nälkä. Äitini kanssa se kulki aina vapaana. Tiellä se osasi kulkea reunaa pitkin ja ymmärsi ja totteli tavallista puhetta. Joskus jopa niin vaivihkaa, että tuntui kuin se olisi lukenut ajatuksia ja ollut vain puhetta vailla oleva ihminen.
Pihalla Pipa oli myös vapaana, ei tosin yleensä yksin. Se pysytteli oman tontin sisäpuolella ja muiden pihalla olijoiden seurassa. Myös sisällä se seurasi mukana saunaan ja vessaan ja istui aina vieressä kun vain mahdollista. Se oli aina läsnä.
Kerran tosin puhelimemme soi, ja langan päässä oli mummoni. Hän kysyi huvittuneena puuttuko kukaan, ja silloin huomasimme, että koira ei ollut pihalla eikä sisälläkään. Pipa oli jäänyt yksin pihalle ja ilmeisesti kyllästynyt yksinäiseen oleiluun. Se oli sitten päättänyt lähteä kyläilemään mummolaan. Matkaa oli reilu puoli kilometriä, ja reitti oli koiralle tietenkin tuttu. Mummolassa Pipa meni aina sisälle päästyään ensin uunin eteen istumaan. Uunissa oli mummon leipomaa uunipullaa, joka oli minun lisäkseni myös Pipan suurta herkkua. Kuten tavallista, mummon luona ei ollut yhtä tiukkoja sääntöjä kuin kotona, joten me molemmat saimme aina palan herkkua niin halutessamme. On tosin myönnettävä, että vuosien myötä myös meillä kotona kuri heltyi ja muun muassa ehdoton nahkasohvakielto lieveni. Sen jälkeen myös Pipa saattoi loikoilla sohvalla muun perheen kanssa.
Pipa sujahti perheeni jokapäiväiseen elämään niin, että en enää osaa oikein erottaa sitä muusta perheestä. Minulla oli, tuli ja meni, samaan aikaan myös muita lemmikkejä, mutta kukaan niistä ei ollut yhtä oleellinen osa elämääni. Opiskelujeni alussa en ottanut koiraa mukaani, mutta välillä se kyllä vietti aikaa kanssani. Loppuelämänsä se kuitenkin eli vanhempieni luona. Paria leikkausta lukuunottamatta se eli terveen elämän, kunnes 17-vuotiaana sen takapää halvaantui ja se jouduttiin lopettamaan. Siinä vaiheessa olin ollut opiskelemassa jo pari vuotta, joten suru-uutinen ei ollut minulle enää niin murskaava. Koiraton elämäni ei jatkunut kuitenkaan pitkään, vaan pian opiskelukämpääni muutti asumaan ensimmäisen kokonaan oma koirani.
Elämäni eläimet -lemmikkitarina on tehty yhteistyössä Aattu Haaran kanssa. Tämän tekstin ensijulkaisu: Elämäni eläimet. Osa 2: Pipa. Käy tykkäämässä hänen FB-sivustaan!
Kuva: Lion Li
