Elämäni eläimet. Osa 1: Tini

09.08.2019
Vierailijablogi: Aattu Haara

Tini oli valkoinen ja höyhenen pehmeä kissanpentu. Vaikka olin tuolloin tuskin kuuttakaan, muistan vielä elävästi sen hennon naukaisun ja sen ymmyrkäiset silmät, kun se ensimmäisenä päivänä tutki uutta kotiaan. Itselläni ei tietenkään ollut vielä tuolloin kokemusta lemmikeistä, mutta molempien vanhempieni kodeissa oli ollut koiria jo pidempään. Ehkä vanhempani ajattelivat, että kissa voisi olla sopiva ensimmäinen lemmikki.

Tilaa podcast

Minä rakastin tuota valkoista pehmeää otusta koko pienen lapsen sydämestäni. Ja vaikka Tini oli täysin valkoinen, ei se ollut kuuro, kuten valkoisten kissojen tuolloin huhuttiin olevan. Öisin se kulki ulkona ja saalisti. Siihen aikaan maaseudulla, jota koko kylä oikeastaan oli, tapa oli yleinen. Kuka nyt kissaa pelkästään sisäkissana pitäisi, sehän olisi ollut kissan luonteen vastaista! Jollain näistä yöllisistä retkistään se sai tunnusmerkikseen arven nenäänsä, ehkä jossain kissojen välienselvittelyssä.

Aamuisin Tini oli aina odottamassa oven takana, ja astuessaan sisään se kiitti vienolla naukaisulla. Se kiitti myös, kun sille annettiin ruokaa. Päivisin Tini vietti laiskaa kissanelämää sisätiloissa, eikä tuntunut pahastuvan pienen pojan ajoittain rajustakin kohtelusta. Väitän näin, sillä en muista, että se olisi raapinut minua koskaan. Varmasti sain sen kynsistä oman oikeudenmukaisen osani, mutta mitään mieleen jäänyttä kunnon raatelua ei tapahtunut. Kohtelin siis kissaa sen sietokyvyn rajoissa.

Paitsi sitten erään kerran eräänä kauniina kesäpäivänä, kuten kesäpäivät tapasivat lapsuudessa olla.

Uutena kissanomistajana halusin tietenkin oppia kaiken mahdollisen kissoista, niiden hoidosta ja tavoista. Kuulin, kuinka kissat näkevät pimeässä ja kuinka ne leikkivät ruoallaan, eli hiirillä, ennen syömistä, jotta hiiren liha olisi mahdollisimman mureaa. Jutut upposivat janoiseen lapsen mieleeni kuin vesipisarat kuivaan hiekkaan. Erityisen kiinnostuksen mielessäni herätti tieto siitä, että kissat putoavat aina jaloilleen. (Seikka, joka tuntuu kiinnostavan lapsia yhä edelleen.) Miten se oikein on mahdollista, mietin ja katsoin kissaani tutkivasti.

Pieni kokeellinen tiedemies sisälläni ei saanut rauhaa, vaan päätti testata asian. Itse asuimme yksikerroksisessa talossa, jossa koejärjestelyt olisivat olleet aivan liian työläitä. Tämä tiedemies kun oli siis hädin tuskin kuusivuotias. Onnekseni naapurissamme asui pari minua vuoden kaksi vanhempaa tyttöä, Satu ja Susanna, jotka olivat enemmän kuin mielissään voidessaan auttaa minua tämän teorian kokeellisessa todistamisessa. Satu asui talossa, jossa oli korkea kellarikerros ja ulko-ovelle vei noin puolentoista metrin korkuiset portaat. Portaiden toisella puolen oli pensaita ja toisella puolella, talon sivulla, hiekka-alue. Myöhemmin Satun perhe piti ympärivuorokautisesti tällä hiekka-alueella pystykorvaa, joka räksytyksellään häiritsi öitämme vuosikausia. Mutta se on jo toisen tarinan aihe.

Kokeelle varattu päivä valkeni kirkkaana. Tietenkin koko yö oli ollut kirkas, sillä asuimme Lapissa, jossa kesäisin aurinko ei laske. Ja tuskinpa aika ajatuksesta toteutukseen oli kuitenkaan kestänyt yön yli. Varmaankin olin vain kertonut ajatukseni tytöille, ja heidän kannustuksestaan käynyt hakemassa kissan kotoa koepaikalle. Satu ja minä kiipesimme portaiden päälle kissa sylissäni ja Susannan tehtäväksi jäi vartioida suunniteltua laskeutumispaikkaa. Yletyin juuri nostamaan kissan portaiden umpikaiteen yläpuolelle. Pidin Tiniä käsissäni, käänsin sen ylösalaisin ja pudotin sitten selkä alaspäin kohti alhaalla odottavaa hiekkaa ja Susannaa.

Tilanteen tarkkailu ja kokeen tulosten analysointi eivät täysin onnistuneet. Portaiden kaiteet peittivät oman näkymäni, eikä vieressäni seisonut Satu ehtinyt nähdä mitään, ehkä omasta innostuksestaan johtuen. Maahan päästyään Tini säntäsi karkuun, paheksuvan naukaisun saattelemana. Susanna ei ollut valmistautunut lainkaan riittävästi saadakseen kissan kiinni.

Iltapäivällä Tini tuli takaisin kotiin, vasenta takajalkaansa ontuen. Vanhempani ihmettelivät syytä, ja kerroin tekemästämme myytinmurtamiskokeesta. Minua ei suoranaisesti kehuttu, mutta ei kyllä mitenkään rangaistukaan. Tinin lonkka ei parantunut koskaan täysin. Se ontui lopun elämäänsä.

Lapsena aika tuntuu jotenkin matelevan, ja nyt kertomieni tapahtumien välillä olisi voinut kulua vuosia, mutta tämän seuraavan täytyi tapahtua seuraavana kesänä, Tinin ollessa yksivuotias ja minun valmistautuessani vähitellen kouluun menoon.

Metsäseikkailu

Olimme matkalla isovanhempieni kesäpaikkaan muutaman kymmenen kilometrin päähän. Kymmenisen kilometriä ajettuamme äiti muisti yhtäkkiä, että oli unohtanut kameran auton katolle. Isä pysäytti auton, ja äiti nousi katsomaan. Ja kyllä, siellähän kamera oli. Isän tasaisella ajotyylillä oli selvä etunsa. Auto oli kaksiovinen, joten äidin noustessa autosta oviaukko ylsi myös vähän etupenkin taakse. Tini näki tilaisuutensa tulleen ja livahti ulos autosta ja suoraan metsään. Huudot eivät saaneet kissaa pysähtymään, ja isä yritti kääntää karkulaisen suunnan heittämällä kiviä sen eteen. Ei auttanut. Silloin jouduimme jatkamaan matkaa ilman kissaa.

Seuraavina päivinä isä kävi huhuilemassa Tiniä katoamispaikalla, mutta kissasta ei näkynyt vilahdustakaan. Tuntuu, että aikaa olisi voinut kulua viikkoja, mutta oikeasti muutamien päivien kuluttua joku pysähdyspaikkamme lähistöllä asuva oli nähnyt valkoisen kissan metsässä. Pian valkoisesta kissasta tuli lisää havaintoja ja vanhempani lähtivät viimeisimmän havainnon perässä kissan hakuun. Kuinka ollakaan, Tini oli valmis tulemaan kotiin. Äiti oli maanitellut kissan luokseen, ja syliin päästyään se oli painanut kynnet tiukasti kiinni ihoon. Isä oli ottanut sitä niskasta kiinni, ja kynsien otteen irrottua kissa oli päässyt pahvilaatikkoon ja peräkoppiin.

Kotona Tini päästettiin irti, se kävi heti tarkistamassa ruoka- ja makuupaikkansa, mutta oli muuten levoton. Se ei sietänyt silittämistä sylissä lainkaan, ja vanhempani laittoivat sen rauhoittumaan ulkosaunan pimeään eteiseen. Se ei juuri tilannetta parantanut, joten kissa vietiin isovanhempieni luo. Siellä se sai olla valoisassa kuistissa, jossa se kulki ikkunalautoja pitkin mummoni Pelakuiden takana. Valkoinen kissa ja punaiset pelakuut.

Tini ei kuitenkaan rauhoittunut enää. Jos aikuiseni olisivat ymmärtäneet kissojen käyttäytymistä paremmin, Tini olisi varmasti saatu takasin kotikissaksi. Sen sijaan sopeutumattomuuden vuoksi sen tie vei isovanhempieni tuttujen maatilalle, hoitoon ja elämään puolivillin kissan elämää. Tai niin asia minulle kerrottiin.

Vasta vuosikymmeniä myöhemmin sain tietää mitä oikeasti oli tapahtunut. Mummoni oli pyytänyt uskonveljiään hoitamaan kissan tappamisen, ja isä oli haudannut kissan raadon läheiselle suolle, kuusen juurelle, metrin syvyyteen. Myöhemmin samalle suolle rakennettiin hotelli.

Vain päiviä kissan hautaamisen jälkeen isäni näki samanlaisen valkoisen kissan, jolla oli samanlainen arpi nenässään, kävelevän vasenta takajalkaansa ontuen kotimme pihamaalla. Saman näkivät myös äitini ja mummoni. Kissaa ei kuitenkaan saatu kiinni, eikä se enää koskaan tullut takaisin.

Elämäni eläimet -lemmikkitarina on tehty yhteistyössä Aattu Haaran kanssa. Tämän tekstin ensijulkaisu: Elämäni eläimet. Osa 1: Tini. Käy tykkäämässä hänen FB-sivustaan!

Kuva: Amy Chen