Adoptiotarinoita

Prinsessaksi ankean alun jälkeen

Julkaistu

Kissa nimeltä TipuPuhelimeni soi. "Minne me voitais antaa yks kissa. Tämän omistaja ei tätä hoida, ja se joutas pois, kuka sen ottais?" soittaja puhui kiihtyneesti.

Kerroin soittajalle eri mahdollisuuksista kissasta luopumiseen ja jopa eutanasiaan. Tosin, koska oli jo perjantai-ilta vähän vaille seitsemän, ei päivystävä eläinlääkäri ollut lääkäriasemalla. Soittajalla ei puolestaan ollut aikaa odottaa eläinlääkärin paluuta.

"Teilläkö on auto käytössänne nyt?" tiedustelin ja päähäni muodostui kirkkaana ratkaisu kissaongelmaan. "Tuokaa se kissa minulle, niin hoidan sille uuden kodin."

Menin ulos kissan tuojia heitä vastaan. Vahvasti päihtynyt nuori nainen penkoi takapenkiltä kissankoppaa, ja purki sieltä kasan farkkuja. Kuljetuskopasta puuttui ovi, ja likaisen viltin päältä tähyili mustavalkea, suurisilmäinen kissa. Nainen itki kun otin kopan häneltä ja kuskina toiminut selvältä vaikuttanut mies selitti: "Tämä ei tarvitse kissaa, kun ei sitä hoidakaan. Käy kerran viikossa laittamassa sille ruokaa ja kissa on ikävissään sotkenut koko sen kämpän. Ei niin kissaa hoideta, tämä ei tarvitse kissaa."

Lupasin hoitaa kissaa, kunnes löytäisin sille todella hyvän kodin, vaikka en varsinaisesti eläinkotia pyörittänytkään. Minulla oli jo hoidossani tiineenä minulle tullut emokissa ja sen 5 pentua, ja pennuille oli jo kodit odottamassa. Olin vakuuttunut, että yhdistyksemme Savon Eläinsuojelu ry:n nimissä meille tarjottu kodittomat.info -palvelu auttaisi löytämään molemmille narttukissoille kodit aikanaan.

Tipuksi kutsuttu kissa oli meille tultuaan aluksi ihmeissään. Ensin se ei syönyt moneen päivään juuri mitään, ja kuvittelin sen olevan todella kipeä. Kun se neljäntenä päivänä alkoi syödä kuin mikä tahansa normaali kissa, arvelin syömättömyyden johtuneen sen epäsäännöllisestä entisestä elämästä. Alun syömäongelmien jälkeen kissa oli kuin mikä tahansa normaali lemmikki, tosin hyvin huomiohakuinen.

Koti kissalle löytyi yllättävän nopeasti, ja vapaaehtoisen eläinystävän tarjottua sille kyytiä uuteen asuinpaikkaansa, se muutti uuteen, kissatietoiseen kotiin. Uudessa kodissa kissa sai nimen Mavis:

Olimme ottaneet kotiimme kaksi aikuista kissaa noin seitsemän vuotta sitten. Ikää niillä oli ollut silloin karkeasti viisi vuotta, joten nyt arviolta 12-vuotiaat sisarukset asuttivat taloa kolmen pojan, lintuhämähäkin, kuningasboan ja minun lisäkseni. Kissojen lähtökellot soittelivat hiljalleen, ja mietin mitä tehdä. Elämä ilman kissaa ei tuntunut oikealta vaihtoehdolta. Rotukissaa en tahtonut, sillä minulle kissa olisi joka tapauksessa lemmikki eikä näyttelyesine. Kodittomia kissoja on maailma pullollaan, ja sellaiselle kodin tarjoaminen oli mielestäni ainoa oikea vaihtoehto. Aloin lasten kanssa varovasti keskustella lemmikin ikääntymisestä, sairastumisesta, siitä luopumisesta ja mahdollisesta uudesta kissasta. Kuopukselleni olin jo luvannut oman lemmikin, sitten joskus aikanaan. Nyt se aika saattaisi olla pian käsillä.

Näimme ilmoituksen mustasta tyttökissasta jonka elämän alkutaival oli ollut kauniisti sanottuna ankea. Kissa oli kuvan kaunis, ja kuopukseni ihastui kissaan ikihyviksi. Vaikka vanhat kissamme olivat vielä mukanamme, sovin uuden kissan asettumisesta taloon, kai siinä kolme menee samalla kuin kaksikin. Me aloimme valmistautua kissan saapumiseen. Ostin sille tarvikkeita ja leikatulle nuorelle kissalle sopivaa ruokaa. Hankin myös feliway-haihduttimen loiventamaan kotiutumisstressiä. Joka päivä laskimme montako yötä pitää vielä nukkua, ennen kuin Mavis saapuu.

Suuri päivä koitti. Pari päivää jouluun, ja kissan oli määrä saapua illalla. Kuusivuotiaani taapersi taloa ympäri huoneesta toiseen, kädessään karvainen leluhiiri, ja toisessa pieni kissan pallo. "Missä on minun pieni vauvani?" kuului tasaisen tappavaan tahtiin. Kärsivällisesti koitin selittää, että matka toiselta puolelta Suomea kestää, ja että varmasti se kulta sieltä vielä tulee. Keli oli huono, tiet liukkaat, ja kello kävi. Kello tuli kymmenen illalla, ja jouduin viimein lähettämään lapsen nukkumaan. Itkuinen lapsi käpertyi peittojensa alle leluhiiri edelleen kädessään, pallo toisessa. Lupasin pyhästi herättää hänet katsomaan, kun kissa viimein tulisi.

Hieman ennen yhtätoista kissa sitten saapui. Se oli steriloitu juuri ennen luovutusta, joten se kökötti kopassaan tötterö päässä. Hain kissan pihasta, ja juoksin herättämään poikaa. Uninen lapsi istui sylissäni, katseli kissaa ja sanoi hiljaa: "Se on minun rakas", ja nukahti uudelleen. Hiiri putosi hänen kädestään, pallo oli tiukasti nyrkissä edelleen, enkä puuttunut siihen sen enempää. Ehtii sen antaa kissalle aamullakin.

Mavis ja SebastianAamulla talossa oli kolme toisiaan tyrmistyneenä tuijottelevaa kissaa, ja kolme ihastuksesta säteilevää poikaa. Kaksi vanhinta lähtivät kouluun ja nuorin, Sebastian, jäi kotiin tutustumaan pieneen prinsessaansa. Kissa oli ihmeissään kaikesta ja kaikista, mutta selvästi ihmisrakkaana koitti puskea meitä, vaikka tötterö päässä teki siitä vähintäänkin hankalaa.

Kissa kotiutui kuin unelma, ja pieni poika ei saanut sen touhuista tarpeekseen. Nuorena kissana se keksi kaikenlaista konnuutta vähän väliä. Kuusenkoristeet saivat kyytiä, kirjahyllyn tavarat löytyivät lattioilta, ja voileiviltä katosi päälliset. Jos erehdyin hiemankin komentamaan kissaa, tuli isäntänsä myrskynmerkkinä kiljumaan minulle, ettei hänen vauvalleen SAA olla vihainen. "Sillä oli kurja lapsuus!" kuului puolustukseksi, tekipä kissa melkein mitä tahansa. Mustasukkaisena hän myös sätti veljiään, jos he erehtyivät liikaa kissaa hellittelemään. "Se on minun kultani, etsikää omia!!", kuului monta kertaa päivässä.

Nyt on jo selvää kenen tuo uusi kissa talossa on. Kissa nukkuu Sebastianin vaatekaapissa kun poika on esikoulussa. Se istua tököttää eteisessä odottamassa, kun haen poikaa kotiin. Heillä on aivan omat leikkinsä, joihin kenelläkään muulla ei ole mitään asiaa. Kissa paarustaa pojan perässä vessaankin, ja nukkuu yönsä tiukasti pojan vieressä. Toki minäkin sille kelpaan, jos poika ei ole kotona. Mutta jos on, olen vain tiskaus- ja puhdistuspalvelu. Sebastian ruokkii kissansa ihan itse. Minä ruokin sen jäljelle jääneen vanhuksen, joka sentään tahtoo edelleen nukkua minun vieressäni. 

Aikuisen kissan ottaminen oli minusta ehdottomasti paras rakaisu. Sillä on jo enemmän älliä päässään kuin pennulla, ja jokin käsitys siitä kuinka kovaa voi lasta leikkiessä purra tai reuhuuttaa. Mavis puree minun varpaitani peiton alta paljon kovempaa kuin Sebastianin. Lisäksi se on toisinaan hyvinkin omistushaluinen pojan suhteen. Kun Sebastian oli kuumeessa, Mavis asettui pojan viereen. Kun yritin silittää lapsen päätä, tuli äkäinen tassu ja räppäsi minua sormille. Kissa asetti itsensä uudelleen nukkuvan pojan viereen, ja minä jäin tuijottamaan sitä ällistyneenä. 

Sebastian on sanonut monta kertaa Maviksen olleen "paras joululahja ikinä". Uskon että asia on juuri näin. Samalla kun poika nauttii omasta lemmikistään, hän oppii vastuuntuntoa, empatiakykyä ja asioiden punnitsemista. Annoin hänelle 3 euroa, jolla ostaa mitä itse tahtoo. Sen sijaan että hän olisi ostanut kolmella eurolla karkkia, hän osti kahden ja puolen euron kissanlelun, ja tikkarin sillä lopulla 50 sentillä. Olin ylpeä pojastani, ja ihan yhtä ylpeä kissasta, joka tämän oli saanut aikaan. Mavis sai mahdollisuuden uuteen elämään, ja me saimme kunnian tarjota sen mahdollisuuden. Vastalahjaksi Mavis on antanut paljon: rakkautta, naurua ja lisää elämää taloon. 

Kiitos Mavis, että astuit elämäämme. Me lupaamme rakastaa sinua sellaisena kuin olet, ja huolehtia sinusta kunnes on aika jättää viimeiset hyvästit. Ja kiitos Johanna, kun luotit Maviksen meille. Teemme parhaamme ollaksemme sen luottamuksen arvoisia.

-S.H.

Itse puolestani kiitän perhettä uskalluksesta hankkia aikuinen kissa ja sitoutumisesta sen elämään ja hyvinvointiin. Näiden iloisten onnistumisten ja jopa onnesta itkettävien tarinoiden vuoksi jaksan mielelläni tehdä eläinsuojelutyötä ja vaikka etsiä uusia koteja näille kaikista viattomimmille: eläimille!

Johanna Niskanen,
Savon Eläinsuojelu ry. puheenjohtaja

Lisää tarinoita